matkalla

Siitä on aikaa kun täällä viimeksi kirjoitin tai julkaisin mitään.

Kevät oli ja meni, nyt ollaan menossa vauhdilla kohti lapsettomuustutkimuksia. Kävin keväällä keskustelemassa tk-lääkärin kanssa endometrioosin mahdollisuudesta ja sain lähetteen naistentautien poliklinikalle. Kutsu gynekologin vastaanotolle tuli postissa,  tuota aikaa odotettiinkin sitten kauhunsekaisin tuntein reilut 4kk.

Heinäkuussa viimein koitti tutkimusaika, joka löi minut täysin ällikällä. Vastassa oli nuori ja empaattinen naislääkäri, joka heti kättelyssä kertoi lukeneensa papereistani raskaustoiveestani ja suosittelevansa jatkoja viereisen käytävän perhesuunnittelupolille. Endometrioosia ei ole vielä poissuljettu näiden alustavien tutkimusten perusteella, persupolilla lääkäri ottanee kannan siihen koska laparoskopia on tarpeellinen. Tuon tarkkasilmäisen naistentautien puolen gynen ansiosta osa alustavista lapsettomuustutkimuksista on jo tehty, nyt vaan odotellaan että koittaa elokuu ja toinen poli aukeaa.

Ohjelmassa on siis luultavasti syksyllä tutkimuksia, näytteenottoja, tutkimuksia ja vielä kerran tutkimuksia. Toivon että ovulaation induktiohoidot (OI) päästään aloittamaan pian, toivon myös että niillä saadaan tulosta aikaan eikä tarvitse mennä naistenklinikalle inseminaatioon (IUI) tai koeputkihedelmöityksiin (IVF ja ICSI) asti.

Kuluneen vuoden aikana minusta on tullut hyvin lisääntymistietoinen nainen, jolla alkaa olla kattava kuva tarjolla olevista lapsettomuushoidoista terminologioineen ja lyhenteineen. Kovasti toivoisin ettei minun tarvitsisi tietää näistä yhtään mitään, mutta minkäs teet.

P.S. Löysin vanhan päiväkirjamerkintäni vuodelta 2009 jossa pohdin parisuhteeni tulevaisuutta ja kirjoitin haluavani lapsen viimeistään kahden vuoden päästä. Hah hah, se kahden vuoden päästä on nyt.

.

Wow. Löysin viimein sanoja sille mitä olen viime vuosina kokenut. Selasin Simpukka ry:n sivuja ja löysin erilaisia lapsettomuuden määritelmiä, yksi niistä oli elämäntilannelapsettomuus.

Toive omasta lapsesta heräsi vuoden 2006-2007 aikoihin kun elin vakaassa parisuhteessa. Tuohon suhteeseen lapsi ei kuitenkaan mahtunut ja suhde päättyi eroon. Eron koittaessa keväällä 2008 toiveeni omasta lapsesta oli kasvanut niin suureksi että ero silloisesta parisuhteesta tuntui suunnattomalta tragedialta; vaikka suhde oli onneton koin menettäväni mahdollisuuteni omaan perheeseen.

Koin todella voimakasta lapsettomuuden tuskaa tuossa suhteessa sekä suhteen jälkeisenä aikana kun asuin yksin vailla parisuhdetta. Lopulta löysin nykyisen kumppanini. Uusi parisuhde loi toivoa, mutta korkeakouluopintojen aloittaminen keväällä 2010 sai minut taas pohtimaan haaveitani ja valintojani. Vastaanotettuani opiskelupaikan ja aloitettuani opinnot kävin läpi jälleen luopumisen kriisin, sillä kuvittelin ettei lapsen saaminen opintojen keskellä olisi mahdollista. Parisuhteemme oli tuore ja kumppanini toive omasta lapsesta oli vasta heräämässä.

Kuitenkin syksyllä 2010 kumppanini kertoi minulle yllättäen olevansa valmis isäksi. Riemastuin uutisesta valtavasti, pääsisin viimein toteuttamaan pitkäaikaisen haaveeni! Syksy meni onnellisessa huumassa; pian meilläkin olisi vauva. Ensimmäinen kierto oli ja meni. Toisen kierron vaihtuessa kolmanteen tunsin jo pettymyksen tunteita. Eikö se menekään kuten on kerrottu, että ehkäisy jätetään pois ja sitten alkaa raskaus? Kolmannen kierron päättyessä jälleen kivuliaisiin kuukautisiin olin jo henkisesti vereslihalla. Ei, me emme kuulu siihen porukkaan joka raskautuu ensimmäisestä tai toisesta kierrosta. Huoli alkoi kasvaa ja kysymyksiä herätä, onkohan meissä jotain vikaa? Toteutuuko pahin painajaiseni lapsettomuudesta sittenkin? Neljäs kierto meni huiliessa. Salaa kuitenkin koko ajan toivoin että raskaus saisi alkunsa, olinhan kuullut niin monta tarinaa jossa stressaamisen lopettaminen auttoi raskaaksi tulemisessa. Mutta ei, ei se auttanut tällä kertaa. Viidettä kiertoa varten tilasin ovulaatiotestejä ja metsästin ovulaatiota. Ajoitimme yhdynnät oikein ja olin toiveikas, jospa nyt viimeinkin onnistaisi?

Kuudes kierto starttasi kuitenkin eilen. Pettymyksen kyyneleitä nieleskellen mietin mikä tässä tilanteessa ahdistaa niin kovasti? Mehän ollaan yritetty vasta viisi kuukautta. Toiset yrittää vuosi tolkulla tuloksetta, mikä oikeus minulla on kokea näin raastavia epätoivon tunteita? Eihän me olla vielä edes virallisesti lapsettomia. Kun pysähdyin katsomaan taaksepäin, tajusin että jokainen lapsettomana vietetty vuosi ja jokainen siihen liittynyt kriisi painaa mielessäni yhä. Vaikka olen onnellisessa tilanteessa jossa parisuhde voi hyvin ja lapsi on erittäin tervetullut, olen pelännyt lapsettomuutta niin pitkään että pelko saa tässäkin tilanteessa välillä valtavat mittasuhteet. Elämäntilannelapsettomuus on jäytänyt minuun lähtemättömät jäljet.

Siksi pyydän jokaiselta läheiseltäni valtavasti ymmärrystä. Minua ei lohduta se että olemme yrittäneet vasta niin vähän aikaa. Minä pelkään, pelkään ihan  tosissani. Ja jokainen seuraaviin kuukautisiin päättyvä kierto vie minut henkisesti vähän lähemmäksi pahinta painajaistani lapsettomuudesta.

.