Kategoria-arkisto ‘Kaipaus’

* Pesänrakennus

Kirjoitettu 22.09.2012 - matkaaja. Kategoriassa Kaipaus.




* Kipeä kaipaus

Kirjoitettu 27.11.2011 - matkaaja. Kategoriassa Kaipaus.


Jotenkin hullua että meillä on kaikki hyvin. Niin monta vuotta olen kaivannut niin kovasti että olin jo tottunut kivun läsnäoloon. Nyt saan joka päivä muistutuksen siitä että kipu on viimein ohi kun pieni ihminen sisälläni liikkuu.

Eilen muistin tekstinpätkän jonka kirjoitin ehkä rankimman kaipauksen kautena, kun olin luopunut pitkästä parisuhteesta ja elin yksin vailla lupausta tulevasta. Sen parisuhteen mukana huuhtoutuivat kaikki toiveeni perheestä ja omista lapsista. Lapsenkaipuu oli tuolloin jo kasvanut mittavaksi, teksti kertoo siitä miltä tyhjän sylin aiheuttama kipu voi tuntua.

F45.4

Kipu tuntui kurkunpäässä heti aamulla. Se oli yön aikana kietoutunut tiukaksi keräksi hänen ruumiinsa ympärille. Hän nousi ja keitti itselleen kupin mustaa teetä. Kuten aikaisemminkin, teen ja aamulehden avulla hän hääti kivun, sai sen kutistumaan ja asettumaan aloilleen.

Kipu pysyi poissa niin kauan kun hän ajatteli jotain muuta. Hän oli oppinut harhauttamaan sitä, toisinaan kului useita päiviä niin, ettei hän huomannut sen läsnäoloa. Mutta kun hän pysähtyi, rauhoittui, hiljentyi, se hiipi kuin varkain hänen tajuntaansa.

Kipu oli ollut hänen kumppaninaan vuosia. Aluksi hän ei ollut pystynyt hyväksymään sen läsnäoloa vaan oli yrittänyt vuoroin hukuttaa, vuoroin haudata sitä. Mutta kipu oli ja pysyi. Hiljalleen hän oli alkanut hyväksyä sen osaksi itseään ja antanut sille tilaa sisimmässään. Hän oli ymmärtänyt, ettei se poistuisi, se ei koskaan luovuttaisi.

Hän peseytyi hiljaisuudessa. Viime päivinä oli ollut kovin hiljaista, kipu oli saanut paljon tilaa. Välillä sen lonkeroita tuntui löytyvän kaikkialta, silloin hän oli kuin ei olisi huomaavinaankaan. Mutta hän tiesi että mitä enemmän taistelisi vastaan, sitä tiukemman otteen se ottaisi.

Hänen kipunsa oli voimakas, se pelotti muita. Se tuntui herättävän muissa ihmisissä enemmän kauhua kuin hänessä itsessään. Pelko herättää vihaa, hän tiesi. Ihmiset olivat olleet hänelle ankaria, käskeneet unohtamaan kivun tai turruttamaan sen jollain. Mutta tähän tuskaan ei ollut lääkettä, se ei kadonnut, se pysyi.

Koska kukaan ei tuntunut olevan riittävän vahva jakamaan kipua hänen kanssaan, hän oli lakannut yrittämästä. Pukeutuessaan hän mietti kuinka hyvin olikaan tottunut olemaan yksin kipunsa kanssa. Tai kaksin oikeastaan. Kipu oli jatkuvasti läsnä vaikka hän osasikin olla kiinnittämättä siihen huomiota. Se oli osa hänen arkeaan, osa häntä, mutta siitä ei kannattanut puhua ääneen.

Hiljaisuus asunnossa tuntui käsinkosketeltavalta hänen istuutuessaan nojatuoliinsa. Kipu alkoi kietoa lonkeroitaan hänen raajojensa ympärille. Hän yritti vastustella, kääntää ajatuksensa muualle. Kuitenkin se hellästi houkutellen veti hänet jälleen kerran syleilyynsä, ilmentyäkseen seuraavassa hetkessä raastavana tuskana. Se tuntui viiltävänä kipuna syvällä sisimmässä, kuristavana tunteena kurkupäästä vatsanpohjaan. Hän ei voinut kuin antautua kivulle ja toivoa että se tällä kertaa olisi armollinen. Toivoa, että se hellittäisi pian.

Kun kipu alkoi hiipua, kun hän jälleen pystyi hengittämään, hän ajatteli vain poispääsyä. Hän ei jaksanut enää. Hiljaa yksin asunnossaan hän toivoi ettei enää olisi.

 

.